Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Väestö

Talonpoikien ja torpparien kohtalo


Kun mietitään torpparien kohtaloa – tai ylipäätään suomalaisen – on se rauhassa saanut olla siihen saakka kunnes ruotsalainen tuli järjestelemään yhteiskunnan asioita. Pakanuuden ajalla pitäjäläiset – kerron tässä nyt Vakka-Suomen alueen historiasta – olivat suorittaneet vähäisiä uhriveroja mutta saivat samalla osallistua itse uhripitoihin ja näin hyötyivät tästä. Toisena velvollisuutenaan heillä oli linnavarustusten ylläpito, joka ei ollut raskasta. Mitä ruotsalaisten tulon jälkeen? Pitäjän oli vuotuisesti maksettava veroja piispalle ja hänen asemiehilleen sekä omalle papilleen ja lukkarilleen. Tämän lisäksi heidän oli ylläpidettävä kirkkoaan ja pappilaansa sekä yhdessä muiden pitäjien kanssa piispallisia linnoja ja kartanoita. Ennen täysin vapaat talonpojat olivatkin nyt kirkon verotalonpoikia.

 

Isäntien ja torpparien välinen sopimus oli melkoisen lavea. Vuoden 1734 yleinen laki jätti sopimuksen vuokranantajan ja vuokramiehen vapaasti määrättäväksi: se voitiin tehdä suullisestikin ja niin lyhyeksi ajaksi kuin haluttiin. Maat piti hoitaa ja lannoittaa, piti raivata niittyjä, perkaamaan niitä pelloiksi jne. Tämä kaikki sakon uhalla. Ja jos työ ei miellyttänyt vuokranantajaa, hallinta-oikeus torppaan meni saman tien. Riitatilanteissa tietenkin suullinen sopimus oli kovin löyhä ja isäntä oli yleensä oikeassa. Korvauksia ei kuitenkaan herunut siinä tapauksessa, että maita hoidettiin kelvollisesti.

 

Aikaisemmin oli jo pyritty verojärjestelmän yksinkertaistamiseen ja talonpoikien verotaakan tasoittamiseen mutta sitä ei pystytty hoitamaan. Syynä jatkuvat sodat. Asutuskasvu pysähtyi ja verotaakan alle jäi yksi toisensa jälkeen. Maksamattomat verot muuttivat monet talon kruununtaloiksi.

 

Sääntöverojen uudistaminen lisäsi verokuormaa ja tämän lisäksi oli tullut käyttöön mitä moninaisimmat apuverot. Kuningas sai tällaiset verot helposti läpi. Uuden rahantarpeen katteeksi uusi vero. Sotahan nuo rahat sitten vei. Jouko Vahtola kirjoittaa kirjassaan ”Suomen sodat” näin:    ”Suomalaisten elämässä aloitti erityisesti vuonna 1570 puhjennut pitkä Venäjän sota uuvuttavan alamäen. Itämeren piirin johtovaltioksi pyrkineen Ruotsin julkisen sektorin vaateet pitivät varsinkin talonpoikia kauan toimeentulon rajalla. Talonpoikien malja vuoti yli äyräiden pahiten nuijasodassa. Tappio piti heidät kansallisvaltion maksumiehinä.”

 

Suurimmat verot kannettiin Juhana Kolmosen kaudella. Ns. hopeavero oli niistä raskain. Näillä veroilla kustannettiin sodat. Tällainen yksittäinen vero oli suuruudeltaan lähes saman kuin kaikki verot yhteensä. Se se syö miestä. Nämä eivät olleet yksittäisiä tapauksia vaan niitä kerättiin vuodesta toiseen.

 

Hädänalaisen tilan vuoksi, joita sattui useasti maassa, perustettiin uusi vero. Maaretken vero. 16 vero- ja kruununtalonpojalta (sekä 32 rälssitalonpojalta, jotka eivät asuneet vapauspeninkulman piirissä) oli maksettava 16 tynnyriä rukiita, 2 tynnyriä ohria ja kauroja, 3 leivisää 4 naulaa voita, 16 leiviskää lihaa läskiä ja yksi härkä, 4 lammasta ja 16 parmasta heiniä. Papiston taas oli maksettava tästä verosta ¼ kutakin seurakuntansa 64 taloa kohti.

 

Erilaiset veroparselit rasittivat talonpoikaa ja myös muita. Vakinaisen veromäärän arvioidaan olleen talon koko vuoden tuotosta 20-25% keskinkertaisina vuosina ja huonoina vuosina vieläkin suurempi. ”Syksyllä veronsa tunnollisesti maksanut talonpoika joutui kevätpuolella elättämään perheensä korvikeleivällä ja karjansa pelkillä oljilla ja lehdeksillä.”

 

Kansaa kokoontuikin monena kertana miettimään tukalaa oloansa. Näin mm. mietittiin: "Kuningas, mitä me olemme nähneet hänestä? Kyllä – veroja ja yhä vain veroja, niin että monen meistä täytyy nyt suorittaa kaksikymmentä kertaa niin paljon kuin vanha tapa on ollut. Ja tämä kaikki vain siksi, että hän aikoo sotaan, joka ei koske meitä täällä kaukana tippaakaan. Eikö meidän talonpoikien ole täytynyt panna veroihin kaikki, mitä me korjaamme, niin että tuskin saamme ravintoa talveksi! Ja kun emme ole voineet antaa viimeistä lyhdettä, silloin on tullut vouti niin kuin rosvo ja ottanut meidän lehmämme ja vetojuhtamme. Kuka tietää, eikö hän ole myynyt niitä paljon kalliimmasta, kuin mitä veromäärä on ollut, ja pannut voittoa omiin taskuihinsa! Kenen syy on, että meidän on vuodesta vuoteen ollut pakko sekoittaa pettua leipään? Kenen syy on, että niin monen rehellisen miehen on täytynyt lähteä maaltaan ja mannultaan?"                 

 

Torppareille asetettiin monenlaisia sääntöjä ja rajoituksia. Sai pitää hevosen ja ehkä pari lehmää ja vasikkaa. Karja sai olla vain kotiaitauksessa. Metsästä sai hakea vain oksia ja risuja polttopuiksi. Vieraita ei saanut asua torpassa. Torpparin tuli viljellä peltoja hyvin, eikä hän saanut ”millään tavalla heikontaa eli sortaa niitä”. Kaarinan pitäjän historia kertoo:

”Verona hänen tuli tehdä kartanoon kaksi jalkapäivää viikossa, heinänteon ja elonkorjuun aikana lisäksi 6 apupäivää, kaikki omassa ruoassaan. Joka kymmenen vuoden kuluttua apupäiviä lisättiin neljällä. Vuokra-aikaa tulisi kestämään torpparin elinajan, mutta jos tämä jättäisi vuokransa maksamatta tai muuten rikkoisi sopimuksen, olisi hänen lähdettävä torpasta. Kartanontorppien vuokrasuhteissa oli monia epäkohtia, jotka ilmenivät talonpoikaistalojenkin torpparilaitoksessa. Tärkein rasitus oli päivätyövero.”  

 

Rannikolla asuneet pitäjäläiset olivat myös harrastaneet maalaispurjehdusta. Välillä se oli kiellettyä, välillä ei. Mistä lie johtunut? Kuninkaan ailahtelevaisuudesta? Purjehtiminen toi lisäansioita ja ehkä siksi kiellettiinkin.

 

Talonpojat saivat myös kärsiä kohtuuttomasti ja tällöin myös torpparien asema vaikeutui. Kun talo joutui varustamaan – ei ainoastaan yhtä – vaan useammankin hevosen, puhuttiin kolmikas- ja kaksikasmiehistä, kruunu lupasi maksaa näistä korvauksen. Se jäi kuitenkin usein saamatta.

 

Talonpoikien oikeus maahan lähti ”ylimuistoisista ajoista”, jotka aateliset kuitenkin kielsivät vedoten tieteisopin tukemana. Aateliset väittivät kruunua ” kaiken maan omistajaksi ja talonpoikaa vain perinnöllisen käyttöoikeuden, sukuoikeuden, hallitsijaksi.” Omistusoikeutta kruunu rajoitti miten taisi: tilaa ei saanut vapaasti myydä, pantata, halkoa, lohkoa eikä yhdistää. Taloa oli lisäksi viljeltävä kruunun antamien ohjeiden mukaan. Jos talonpoika hoiti toimensa kunnolla, hän sai pysyä tilallaan. Huonommin oli asiat lampuodeilla. Lampuoti voitiin koska tahansa häätää. Tällöin kruununtila lahjoitettiin aateliselle ja täyden omistusoikeuden myötä siitä tuli rälssitila.

 

Ihan kuin ei olisi rahana tai luonnontuotteina maksetut verot riittäneet. Vielä piti tehdä työtä kruunulle. Kruununpäivätöitä, viljanjauhatusta, tientekoa ja kyydityksiä.

 

Vuonna 1906 Tampereella järjestettiin torpparien kokous. Laukon torpparit alkoivat vaatia vuokrasuhteitten tarkistamista. Kyseessä oli mm. sorto päivätyövelvollisuuksien täyttämisestä. Näin asia esitettiin:

”Syksyisin , kun syystyöt on lopetettu, ei torppareita oltu otettu päivätöihin, ennen kuin vasta talvella, jolloin sitten oli pidetty kahdesta kolmeen kuukauteen yhtä mittaa metsätöissä. Ensin oli pitänyt kuukauden päivät kaataa massaa ja halkoja; miesten hevospäivät vaihdettiin nim. useampiin miespäiviin. Sitten oli alkanut ajo. Sitä oli jatkunut maaliskuulle ja huhtikuullekin. Tavallisesti maaliskuulla, kun oli ollut pitemmän aikaa seisovia ilmoja ja tiet siitä syystä auki, oli kartanon hevoset pantu koetteeksi ajoon. Mitä nämä yhtenä päivänä sitten olivat kerinneet ajaa, sen mukaisesti laskettiin, kuinka paljon torpparien oli kuukausien kuluessa kunakin päivänä umpiteiden takaa pienillä, laihoilla hevosillaan pitänyt keritä ajaa. Heidän ajamansa puut mitattiin. Niitä oli saatu niin ja niin monta syltä. Summa jaettiin nyt kartanon hevosen ajamalla sylimäärällä ja siten saatiin se päivämäärä, jonka torppari ’todellisesti’ oli ajanut. Ja näin oli vähennetty kultakin torpparilta vuonna vuotuisenaan miltä 13, miltä 15, jopa muutamilta 20:kin päivää. Tuo on ollut raskasta, kun palkkaamilleen päiväläisille torpparien kuitenkin oli tullut maksaa niin monen päivän palkka kuin hän todellisesti oli ollut työssä. Jospa tuota ja tuontapaista olisi jatkunut vaan vuoden pari, niin eipä siitä olisi ehkä rettelöä noussut, mutta kun samaa oli kestänyt jo monta vuotta eikä siitä koskaan näyttänyt tulevan loppua, niin alkoi se jo tuntua liika raskaalta.”       

 

Näin Aadolf Iivar Arwidsson kirjoittaa ollessaan runonkeruumatkoilla:

”Iisalmen pappilassa, 75 penikulmaa Turusta pohjoiseen, minulla oli tilaisuus puhella lempeän Aleksanterin kanssa. Hän uudisti usein keskustelun kanssani ja tapahtui se matkani tarkoituksen johdosta. Hänen perin armollinen ja ylen alentuvainen olemuksensa ja hänen viehättävä persoonansa lumosi kaikki suomalaiset. Nyt pelkään, että kaikki talonpojatkin ovat sieluineen ruumiineen irti Ruotsista. Häntä ei saata nähdä rakastamatta häntä, ja se, joka on ihastumatta puhellut hänen kanssaan, ei ole ihminen. Lempeänä, alentuvaisena, keveänä ja yksinkertaisena hän houkuttelee pienet lapsetkin ja arat erämaan naiset persoonansa ympärille aivan kuin suojelevan jumaluuden ympärille; ja mitäpä muutakaan hän olisi Suomelle?”

 

Z. Topelius kiinnittää huomionsa nuorisoon, jolta tuntuu puuttuvan jotakin. Hän kirjoittaa:

”Tunnustakaamme totuus, vaikka saisimmekin sen vuoksi hävetä. Maamme koko herrasluokka, yhdeksän kymmenettä osaa kaupunkien porvareista ja käsityöläisistä sekä lukuisa rantaseutujen rahvas on kieleltään ja sivistykseltään ruotsalaista. Suuri osa sivistyneitten luokkiemme nuorisosta kuulee vain harvoin tai ei koskaan kotonaan suomen sanaa eikä edes tiedä, onko edes olemassa Suomen kansaa. Kouluissa poika oppii monta vierasta kieltä, tutustuu monen kansan historiaan ja lukee monen maan maantiedettä, mutta maansa kielen ja maantiedon oppimisen hän pitää tarpeettomana. Kenenkään mieleen ei ole johtunut kertoa hänelle, että tämä kansa on ehkä pohjolan vanhin ja että sillä on ihmeen kauniita lauluja ja satuja. Sen sijaan hän kuulee joka päivä suomalaisen olevan sivistymättömän talonpojan ja kaiken, mitä sen nimeen liittyy, raakaa. Ja toimeen päästyään hän katsoo mitä suurimmalla halveksumisella suomalaista rahvasta, joka on sivistyksensä puolesta niin kovin paljon häntä alempana. Jos häneltä kysytään, minkä maan asukas hän on, sanoo hän olevansa suomalainen, mutta vain siksi, ettei muuta nimitystä ole käytettävissä ja että hän asuu sattumalta täällä. Tuntuu tarulta, mutta on totta, että moni Suomen poika ja tyttö on häpeän vuoksi kieltänyt suomen kielen taitonsa, minkä hän lapsena on jollakin tavoin sattunut saamaan.”  

©2018 SUOMALAISUUS / Historia / Väestö - suntuubi.com